Mitä tahdot?

Tahto on se jokin gravitaatiopiste jota kohti yritän itseni vetää. Kuitenkin se mitä tahdon ei usein mene yksiin, sen mitä tarvitsen kanssa. Yritän tyhjentää päätäni ajatuksista. Viimeisen kouluvuoden ensimmäinen päivä ja toivon salaa mielessäni, että kaikki paha mitä tältä vuodelta on odotettavissa olisi tiivistynyt siihen mitä viimeisien kolmen päivän sisällä (kahden ennen ja yhden kouluntäyteisen) on tapahtunut. Sain kuulla etten ole menossa Tanskaan ensi viikoksi, mutta en ole vielä saanut syytä. Monet teoriat tekevät minut levottomasti ja olen pahoillani etten tupakoi sillä silloin voisin purkaa raivoni johonkin. Mutta olen luvannut itselleni etten aloita, ettei ole mitään tarpeeksi hyvää syytä aloittaa. Muistan tehneeni tämän lupauksen toisena tai kolmantena elinvuotenani, kun näin isän tupakoivan parvekkeella ja kuulin hänen yskivän parvekkeella verhon takana. En varmaan koskaan tullut ajatelleeksikaan keuhkosyöpää, mutta olin varma, että mikä tahansa mikä saa ihmisen haukkomaan henkeä kuin kala ja yskimään tervaista limaa ei voinut olla vaivan arvoinen.

Todella, tänään oli ensimmäinen koulupäivä ja se alkoi äidinkielen tunnilla. Tuntui kummalliselta nähdä niin paljon tuttuja kasvoja. Olen viettänyt koko kesän lähinnä eristyksissä, istuen museossa, joten sellainen määrä ystäviä samaan aikaan tuntui todella vieraalta. Oli kuin olisin irtautunut ruumiistani, tai pikemminkin mennyt sen sisälle piiloon ja antanut ruumiini ohjailla itseään niillä tavoilla joihin se on tottunut. Tunnin alussa Ulla näytti minulle muutamia uusia teoksiaan ja silloin vasta koin heränneeni henkisesti siihen hetkeen. Kauneus vaikuttaa niin, se ei saa meitä vetäytymään vaan se saa meidät pyrkimään kohti osallisuutta.
En voi kieltää ettenkö olisi kateellinen, että Ulla ja Emma menevät Tanskan kansainväliseen workshopiin. Se on heille molemmille hyväksi ja olen onnellinen, mutta samalla tunnen haikeutta, koska toivoisin itsekin saavani oikeuden todentaa omia kykyjäni. En ole vieläkään varma kriteereistä, mutta kysyn niistä huomenna.
Tähän saakka saatan vain arvailla itsekseni mitä ne ovat olleet.

Voin tosin suremisen sijaan käyttää aikaani hyödyksi ja suunnitella töitä, joita aion tehdä iltapuhteekseni Navetalla.

Joten niin myös teen.

Kaikkien asioiden muutos

En kirjoita blogeja, enkä päiväkirjoja. Silti törmään niihin jatkuvasti ja minulle usein ehdotetaan niiden pitämistä. Joskus jompikumpi vanhemmistani, lähinnä äiti toivoisi, että keskittäisin ajatukseni yhteen paikkaan enkä antaisi niiden levitä ympärilleni kuin kurittoman kiipijäkasvin. Toisena ehdotuksen puolena on ollut terapeuttini, mutta uskon sen lähinnä johtuvan siitä, että hän halusi minun jäsentävän ajatukseni mielenkiintoisempaan ja pysyvään muotoon josta olisin itse voinut seurata edistystäni. Kolmas ihminen antoi minulle itseasiassa vihkosen joka odottaa vieläkin koskemattomana kirjahyllyssäni. Se on tummankeltainen kierrelehtiö, jossa on tyyliteltyjä kukkasia ja valkoiset viivastolliset sivut. Tämän vihkon antoi professorini minulle ensimmäisellä kurssilla. Ajatus oli hyvin samanlainen. Kirjoitamme usein päiväkirjojemme sivuille asioita, jotka antavat meistä ilmi enemmän kuin uskomme olevan pelkän tekstin kautta mahdollista. Ja samalla pyrimme kuitenkin kirjoittamaan elävöittävää, kiinnostavaa tekstiä, vaikka kaikkien sääntöjen mukaanhan meidän päiväkirjojamme ei lue kukaan ennen kuin olemme kuolleita.

Blogeista en osaa sanoa.

Yritän kuitenkin tehdä tämän itselleni. Jotta ymmärtäisin paremmin itseäni, vaikken kuvittele kirjallisilla saavutuksillani lyöväni keneltäkään hampaita suusta. Ikävä kyllä minulla on monia erittäin vilkkaita ja sielukkaita ajatuksia enkä siltikään pysty pukemaan niitä sanoiksi niin hyvin kuin ne ansaitsevat. Olen parempi puhuja sillä voin liikkeilläni elävöittää monia kerrontoja. Paperin tai koneen edessä kadotan usein punaisen langan, tai keksin jotain parempaa tekemistä. On vaikea pysyä paikoillaan ja hyvin harvoin, ikäväkseni voin todeta, on olemassa mitään täysin rauhallista hetkeä. Voihan tähän sanoa: "Ota se hetki! Mene nyt ja tee se!", mutta olen liian typerä tehdäkseni niin. On paljon hedelmällisempää yleisen järjestyksen kannalta että unohdan itseni.
Mikä johtaa taas tyytymättömyyteen.

Tyytymättömyys johtaa eiliseen.

Eräs pitkäaikainen ystäväni täällä Imatralla on lähdössä puoleksi vuodeksi Malesiaan. Olin eilen hänen läksiäisjuhlissaan ja tapasin siellä henkilön T, jonka kanssa kävin mielenkiintoisen keskustelun ihmisen kyvystä sopeutua tilanteisiin. On olemassa niitä ihmisiä, jotka ovat tinkimättömästi samanlaisia jokaisessa tilanteessa (tai ainakin väittävät olevansa). Sitten uskon, että on niitä toisia ihmisiä, jotka ovat ehkä opportuonisteja ja katsovat tilanteen mukaan minkä osan luonteestaan tuovat esille. Tällainen piirre voitaisiin helposti liittää sosiaaliseen kiipijään, mutta mielessäni liitän tämän piirteen mieluummin selviytymiskykyisen ihmiseen, kuin sosiaalisen edun tavoittelijaan. Mutta toisaalta, kyky selvitä hieromalla läheisyyttä toisen ihmisen kanssa on sosiaalinen hyödyke. Jos saan toisen ihmisen ajattelemaan, etttä meillä on edes yksi yhteinen kiinteä piste, jonka ympärillä molemmat kuljemme, on helpompaa vakuuttaa tälle samaiselle ihmiselle, että olemme liittolaisia, joten käytännössä samanlaisia ja mahdollisuuteni olla hänen kanssaan suotuisissa väleissä kasvaa huomattavasti. Tietenkään en puhu nyt keksityistä yhteisistä mielenkiinnoista, sillä on toki järkevämpää vain tuoda esille pitävänsä esimerkiksi hiihtämisestä mikäli todella kokee näin. Kuten on myös järkevämpää hiihtointoilijan kanssa puhua hiihtämisestä kuin nykytanssista.

En usko että itsensä tuominen monilla tahoilla on epärehellisyyttä. Uskon vain, että ihmiset stimuloivat toisissaan täysin eri osia ja resonoivat täysin eri tavoin. Jos päättäisin jääräpäisesti osoittaa jollekulle olevani täysin samanlainen mukautumatta tilanteen mukaan laisinkaan, saisin varmasti pian huomata istuvani yksin tuijottamassa suljettua ovea jonka takana toiset pitävät juhlia.

No, ehkä olisi parempi jos yrittäisin kertoa mitä tämä kyseinen blogi käsittelee.
Ideaalisesti se käsittelee ajatuksia maailmasta piirroksin. Mutta koska tunnen oman laiskuuteni käyttää skanneria ja oman neuroottisen pelkoni siitä, että joku oikeastaan koskaan näkisi ainuttakaan teostani voin ehkä hyvällä omatunnolla sanoa, että kirjoitan sekapäisiä ajatuksia internettiin.

Siinä kaikki tältä erää.